Eilen kävin poikien kanssa paikallisessa sisustusmyymälässä ostamassa ystäväperheelle uuteen kotiin kyläilylahjaa. Sovimme yhdessä, että nyt tänään ei osteta mitään muuta. Eiköhän sieltä kuitenkin olisi löytynyt kaikkea mahdollista, mitä ilman he eivät kuulema elämästä pystyisi selviytymään. Päätin, että kun on sovittu, ettei mitään ei osteta, niin kuuntelen hermostumatta kinuamista. Kyllä otti harvinaisen koville kaikille osapuolille tämä reissu.
En ole kovin aktiivinen ostelemaan muutenkaan lapsille turhaa krääsää, mutta joku pakkosaadajotainnytheti-hulluus iski pojille kaupassa. Erityisen tiukkaa teki 5€ tetris-peli. Siinä vaiheessa kun vauvalla alkaa hermo mennä, itsellä hiki valuu selästä ja kaksi kiukkuaa pää punaisena äitin julmuutta, on korkea aika melkein luovuttaa. Onneksi sain pääni pidettyä ja lähdettiin kaupasta kaikki enemmän ja vähemmän pahalla tuulella.
Tuo peli jäi Aaronia vaivaamaan ja alkoi vielä illalla siitä puhumaan. Sovittiin, että aamulla hän tekee kotihommia pelin hinnan edestä, niin voidaan ostaa se hänelle. Ette arvaakaan kuinka tomera kotiapulainen mulla olikaan heti herättyämme. Tuo poika, joka on ollut aina niin laskelmoiva, ettei omasta halustaan toimi minkäänlaisen apulaisena, hoiti innoissaan tiskikoneen täyttämisen, tyhjentämisen, lelujen keräämisen ja oman huoneen siivoamisen. Voi tuota riemua kun sai pelin, jonka oli omin pienin kätösin ansainnut. Ja voi tuota toisen pojan harmia kun ei kotihommia halunnut tehdä ja jäi siten ilman peliä, näin olimme jo kotona sopineet.