Kolumni: Hiekkalaatikkoleikkejä

Tässä hiekkalaatikkoelämää sivusta seuranneena voin vain ihmetellä pienten lasten kykyä edetä joustavasti ja empimättä asiasta toiseen, sen enempää ajattelematta. Jo pelkästään yhteisten leikkien löytäminen käy hetkessä, mutta toisen virheiden unohtaminen vielä nopeammin.

Jezzica-Jounathan (JJ) huitaisee kiukunpuuskassa pientä Sädekehää lapiolla päähän, hiekka lentää silmiin ja kielikin jää hampaiden väliin. Itku ja parkuhan siinä tulee ja takaisin saatetaan yrittää huitaista. Asia unohtuukin yllättäen saman tien, kun JJ silittää koirankakkaisella kädellään olkapäätä pari kertaa ja kuiskaa anteeksi. Se oli siinä, asia kuopattu, haudattu ja keep going rakentamaan yhdessä uutta hiekkakakkua.

Missä vaiheessa elämää tapahtuu se suurin särö, että emme unohdakaan asioita yhtä helposti? Asioista tulee isoja ja annamme itsellemme luvan jäädä kaivelemaan ja rypemään vääryyden tunteessa. Se voi vilpittömästi viedä asioita järkevästi eteenpäin tai se saattaa johtaa marttyriasenteeseen. Jos olemme jo väsyneitä rypemään omissa vajavaisuuksissamme, voimme aina siirtyä muistelemaan niitä toisten virheitä. Niitä, jotka ei oikeastaan meille edes kuulu millään tavalla.

Meillä fiksuilla aikuisilla olisi tässä asiassa monesti paljon opittavaa noilta metrin mittaisilta räkä poskella juoksevilta fullHD:iltä.

Olisihan se nyt lievästi sanottuna erikoista, jos JJ:n kaverin pikkusiskon kaverin serkku lakkaisi leikkimästä samalla hiekkalaatikolla, ihan vaan sen takia, että kaveri oli kuullut jotain huhua suorastaan hysteerisestä käyttäytymisestä JJ:n toimesta kyseisellä hiekkalaatikolla. Tai vähintäänkin kaverin naapuri pitää mykkäkoulua, kun eihän tuollaista käyttäytymistä vaan voi hyväksyä. Lopulta totuus hämärtyy eikä enää edes yritetä muistella lähtötilannetta. Kuulostaa tutulta.

Kuinka monesti enää pelkkä anteeksipyyntö ei riitäkään, asiat ovat menneet jo liikaa solmuun ja on mahdotonta päästää toinen tekemään yhdessä sitä uutta hiekkakakkua. Mitä vaadittaisi, että koirankakkakäden silitys taas riittäisi?

Tule hyvä kakku, älä tule paha kakku ;)

1 vastaus artikkeliin “Kolumni: Hiekkalaatikkoleikkejä

  1. Jari

    Mitä vaadittaisi, että koirankakkakäden silitys taas riittäisi?
    Tämä vaatii asennemuutoksen yhteiskunnassamme.

    Missä vaiheessa elämää tapahtuu se suurin särö?
    Tarkkaa ajankohtaa on mahdotonta määritellä, sanoisin että tämä särö aloittaa kasvamisen sillä hetkellä kun synnymme ja kasvaa kasvamistaan läpi lapsuuden ja nuoruuden ja sanoisin tapauksesta riippuen särö on kasvanut niin isoksi jossa se ottaa vallan käyttäytymisestämmi 15-25 ikävuoden välillä.

    Tärkemäpi kysymys olisi mikä aiheuttaa särön?
    Tähän on hyvin helppo vastata, se on kataallisuus ja katkeruus sekä heikko itsetunto mikä vallitsee meidän Suomalaisten kulttuurissa ja yhteiskunnassa ja ikävä kyllä pääsääntöisesti se pyritään kasvattamaan meihin niin vahvasti että harva meistä pystyy vastustamaan särön vallan kaappausta omassa mielessämme.

    Yhtä tärkeä kysymys olisi millä pystyisimme, 1 ennalta ehkäisemään särön syntymisen, 2 paikkamaan jo olemassa olevat säröt itsessämme jotta voisimme olemaan iloisia, onnellisia sekä itsemme että toistemme puolesta.

Kommentit on suljettu.